Ikuinen epäonnistuja?

Kaikki tietää sen tunteen, kun epäonnistuu. Entä kun tämä tunne on jatkuvaa?

Jos en menestynyt koulussa, jos epäonnistuin esityksessä, toimin mielestäni ajattelemattomasti tai sanoin tyhmästi, syytin itseäni vielä monen kuukauden päästäkin, kun muut eivät edes huomanneet tapahtunutta. Olin siis perfektionisti.

Vuosi takaperin olin lasketteluonnettomuudessa, jossa muistikeskukseni vaurioitui ja se vaikutti suoraan koulumenestykseeni. Se oli suuri kolaus itsetunnolleni ja sille perfektionistille jolle 9 kokeesta oli rimanalitus. Yritin jatkaa opiskeluja samaan tahtiin, mutta se johti vain toipumisen pysähtymiseen. Syytin itseäni ja ajattelin epäonnistuneeni koko elämässä. En saisi paikkaani lääketieteellisessä, tai pääsisi lukemaan psykologiaa.

Kaiken jälkeen hyvä ystäväni kysyi minulta miksi pitäisi olla täydellinen? En tietenkään osannut vastat muuta kuin: ”koska silloin voin olla tyytyväinen itseeni.” Ystäväni vastasi, että olen täydellinen juuri tällaisena eikä hän halua minun muuttuvan.

Ajattelin ystäväni olevan lähinnä naurettava, kuinka voisin kelvata tällaisena? Olen epätäydellinen ja niin, en siis mitään…

Koska ihmiset harrastavat usein ”entä-jos – ajattelua”, päädyin tähän itsekin;
Entä jos olenkin täydellinen juuri tällaisena, entä jos ei tarvitsekaan miellyttää kaikkia, entä jos itsenään, inhimillisenä ihmisenä olemisessa ei olekaan mitään pahaa. Ei ole väliä minkä kokoinen on tai miltä näyttää kunhan tuntee olonsa mukavaksi ja varmaksi, sillä se on kauneinta.

Voisinpa sanoa olevani täysin varma itsestäni, mutta en vielä lähellekään. Silti toivon jonain päivänä voivani yhtyä ystäväni ajatukseen ”Oli sitä minkälainen tahansa niin koskaan ei voi miellyttää kaikkia”